Little Angel

Moooi! :) 

Lupasin teil vähä aikaa sitte, et pistän tänne mun kirjottaman novellin... Aika lyhyt se on, mut mun mielest silti ihan kiva. Ihanaa ku oon saanu mun kirjotusinnon takas! :) 
Jokasella on omat mielipiteet mun kirjotustyylistä ja novellin sisällöstä ym. ja saa kommentoida mitä mieltä oli. 

Enkelityttö 

Olin jo pitkään sairastanut mahasyöpää. Syöpä oli pitkään oireeton, kunnes hirveä laihtuminen, kipu vatsassa ja ruokahaluttomuus sai äitini ja terveydenhoitajan huolestumaan. "Mene varmuuden vuoksi verikokeisiin, magneettikuvaan ja muihin tutkimuksiin." Näin terveydenhoitaja minulle sanoi. Menin reippaasti äitini kanssa eräs aamu sairaalaan tutkittavaksi. Lääkäri soitti meille ikävän puhelun pari viikkoa myöhemmin. Minulla oli todettu mahasyöpä. En ensin ollut uskoa sitä. Syöpä. Minun. Vatsalaukussani. Kun sanat upposivat tajuntaani, järkytyin suuresti. Äitini puhui illat pitkän lääkärien kanssa ja yritti epätoivoisesti hakea apua. Minulla aloitettiin syöpähoitoja kolme vuotta sitten, kun olin vain 14 -vuotias. Kävin jatkuvasti tutkimuksissa. Oireet olivat pahoja ja sain niihin joitakin lääkkeitä. Ne auttoivat, mutta vain hetkellisesti. Mitään ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Äitini käy psykologilla syöpäni vuoksi, tiedän olevani hänelle tärkeä ja äitini oli todella järkyttynyt ja epätoivoinen kuullessaan uutisen. Pelkään välillä hänen sairastuvan masennukseen. Onneksi äitini on vahvaa tekoa, hän on nuoruudessaan kokenut vaikka mitä, muun muassa alkoholistivanhemmat. Hän pärjää kyllä. Neljä kuukautta sitten jouduin osastohoitoon sairaalaan. Sairaalassa olen ollut nyt jo kauan, aika matelee, täällä on tylsää. Alkuun ystäväni tukivat minua ja moni kävi moikkaamassa minua täällä usein. Nyt ystävät jaksavat enää tekstailla. Jotkut eivät sitäkään. Onneksi minulla on yksi ystävä, joka tekstailun lisäksi soittaa minulle iltaisin toivottaakseen hyvää yötä ja käy koulun jälkeen tervehtimässä minua. Syöpäni pelottaa häntä ja uskon, että tämä kokemus kasvattaa häntä todella paljon. Jotain positiivistä. Olen kuullut eräältä luokkakaveriltani, että ystäväni käy koulupsykologilla ja terveydenhoitajalla. Hän on kuulemma todella huolestunut. Joka ilta hän soittaa minulle ja kertoo, kuinka rakas, ihana ja tärkeä minä olen hänelle ja toivottaa hyvää yötä. Joka ilta lausumme yhteen ääneen iltarukouksen. 

Äitini hankki vapaata töistä takiani. Hän hoitaa asioitani, on tukenani tutkimuksissa ja tulee aina iltaisin luokseni. Hän järjestelee täällä tavaroitani, juttelee kanssani, katsomme yhdessä telkkaria, syömme hänen tuomaansa iltapalaa. Hän pitää minua kädestä kiinni ja ennen hänen lähtöään, mekin rukoilemme yhdessä. Mummoni on kertonut äidilleni enkeleistä. Äitini taas on kertonut minulle enkeleistä. Noista taivaan kauniista ja suojelevaisista enkeleistä. Uskon niihin syvästi. Uskon siihen, että minulla on oma suojelusenkeli. Meillä jokaisella on. Aivan varmasti, vaikkei siltä aina ihan tunnukkaan. Minusta tulee enkeli, kun kuolen.

Tiedän, että kuolema on lähellä. Oloni on heikentynyt viimeisten viikkojen aikana. Olen laihtunut laihtumistani, ruoka ei maistu ja pahoinvointilääkkeet eivät enää tehoa. Oksentelukin on hyvin yleistä. Lääkärit eivät ole sanoneet minulle mitään suoraan. Vihaan sitä. He puhuvat äidilleni ja äiti kertoo asioista sitten minulle, sulatettuaan ne ensin. Viimeisin uutinen tuli eilen illalla: minulle ei ole enää mitään tehtävissä, kaikkea on kokeiltu, syöpä leivää eikä sille voida tehdä mitään. Ei edes monien monien leikkausten jälkeen. Se tulee aina vain uudestaan. 

Syntymäpäiväni olivat eilen. Täytin 17 vuotta. Äitini toi minulle kakun, kuningatarkakkua, minun lempikakkuani. Ystäväni toi minulle lahjaksi kauniin kaulakorun. Siihen oli kaiverrettu meidän nimet. Sain myös ihanan paperilappusen. Siinä luki iltarukouksemme ja se loppui näin: "Ikuisesti rakastaen, sinun paras ystäväsi". Sanat lämmittivät sydäntäni hyvin paljon. Se oli minulle tärkeää. 

Toukokuun ensimmäinen viikko alkoi. Linnut visersivät ja luonto vihersi. Äiti vei minut ulos, sairaalan kauniiseen ja vehreään puistoon. Nautin siitä. Se oli ihana hetki. 

Viikko kului nopeasti.

Oli lauantai. Kello oli seitsemän. Ystäväni oli juuri lähtenyt ja äiti tuli sisään huoneeseeni. Olin erittäin väsynyt. En ollut kahteen viikkoon syönyt mitään. Letkun avulla minua olikin tässä syötetty. Sammutin television. Äiti istahti viereeni. 

- Heippa kulta. Näytät väsyneeltä. Ei hätää kaunokaiseni, äiti on tässä. Äiti rakastaa sinua todella paljon.

Äitini ääni oli todella lämmin ja pehmeä. Hänen äänensä kuulosti niin turvalliselta. Hänen tuoksunsa, niin ihana ja voimakas. Katsoin äitiäni pitkään. Hän oli niin kaunis. Hänkin näytti väsyneeltä. En kyennyt puhumaan. Olin liian väsynyt sanoakseni yhtään mitään. Suu ei liikkunut. Äiti piti kädestäni. Hänen kätensä oli lämmin, minun oli kylmä kuin jääkalikka.

Äiti lausui iltarukouksen.

Tiesin kuolevani pian.

Äitikin tiesi sen. Mutta hän ei itkenyt. Hän vain piti minusta kiinni, antoi minun olla.

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy. Vaan ihana enkeli vierellä käy. Vaan ihana enkeli vierellä käy. On pimeä korpi ja kivinen tie ja usein se liukaskin lie. Oi, pianhan lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. Jos käsi ei enkelin kädessä ois. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt ihana enkeli kotihin vie. Oi laps, ethän milloinkaan ottaakaan vois, sä kättäsi enkelin kädestä pois. Sä kättäsi enkelin kädestä pois" 

Ja niin minä pääsin pois. Pitämään pienen lapsen kädestä kiinni. Minusta tuli kaunis, ihana enkeli.     

Semmosta. Pistäkää kommenttii tulee jos tykkäsitte tai jos ette tykänny! :D

Huomenna postailen sit mun viikonlopusta! 

Xx Aino